Kaikkien eläinten sankari

Jyväskyläläinen Saija Paldanius on omistanut elämänsä eläinten hoidolle. Kissojen lisäksi – ja niistä huolimatta – hänen kotoaan löytyy myös kesyhiiriä ja –rottia, afrikkalaisia kääpiöhiiriä, afrikkalaisia kynsisammakoita, sekä kaneja ja gerbiilejä. Melkoinen eläintarha, voisi joku sanoa.
– Kasvatan lähinnä omaksi iloksi hiiriä, Paldanius juttelee samalla, kun ottaa muovilaatikosta hiiren siliteltäväkseen.

Hiiret asuvat muovisissa bokseissa, jotka Paldanius on muuttanut oiviksi asunnoiksi pienille siimahännille.
– Naaraat asuvat pienissä ryhmissä, urokset omissa yksiöissään, kertoo Paldanius. Pieni hiirulainen haistelee ilmaa aivan tyynenä Paldaniuksen kädellä. Sen turkki kiiltelee huoneen valossa. Suloinen otus!

Mutta Paldaniuksen huomasta löytyy myös sellaisia luontokappaleita, joita ei ihan jokaisesta kodista löydykään. Yhdestä isosta häkistä kuuluu suhinaa ja puhinaa. Häkin reunassa on maalarinteippiin kirjoitettu ”Suhina”. Nainen ottaa pienen kupin ja kissan märkäruokaa ja laittaa aterian tarjolle häkkiin. Pian puisen mökin alta ilmestyy musta nenä. Ruoan tuoksu houkuttelee esiin koko eläimen. Sehän on siili!
– Suhina tuli tänne viettämään talvea, Paldanius kertoo.
– Löydettäessä syksyllä se on liian pieni selvitäkseen talvesta.

Aloitetaanpa alusta eli siitä, miten villieläinten hoito lähti liikkeelle? Viitisen vuotta sitten Paldaniuksen hoitoon tuotiin Topi-orava. Kurre saapui Paldaniuksen kaverin kautta.
– Kaveri oli löytänyt pihaltaan oravan, jota huoltomieskin oli luullut kuolleeksi. Kun orava oli nostettu hännästä kohti roskista, se olikin huomattu eläväksi, Paldanius kertoo Topin kohtalosta. Oravan löytänyt tiesi Paldaniuksen jyrsijäkokemuksesta, joten hän kysyi, voisiko kissanaiseksikin tituleerattu Paldanius ottaa pörröhännän hoitoonsa.

Siitä alkoi puhelinrumba, kun Paldanius alkoi selvittää, miten pientä oravan poikasta hoidetaan.
– Soitin ensin tutulle, joka toimi eläinsuojeluyhdistyksessä, kysyäkseni mistä saisin tietoa, miten oravaa hoidetaan? Lopulta sain ”langan päähän” kokeenen luonnonvaraisten eläinten hoitajan, orimattilalaisen Sari Valtasen, joka osasi antaa hoito-ohjeet, muistelee Paldanius. Kyseisenä kesänä luonnonvaraisista eläimistä Paldaniuksen hoidossa oli vain Topi-orava, joka lopulta saatiin palautettua onnellisesti takaisin luontoon. Sana Topista levisi.
– Seuraavana kesänä minulle tuli jo kolme oravan poikasta, nainen kertoo. Sitä seuraavaksi kesäksi poikasten määrä vain kasvoi.
– Ensimmäisten oravakesien poikaset tulivat minulle kaverin kaverin kaverin kautta. Eli viidakkorumpu soi.

Paldaniuksen kautta matkaa on jatkanut joko takaisin luontoon tai toiseen hoitopaikkaan monenlaisia luontokappaleita.
– Oravat ja siilit ovat minulla pääsääntöiset hoidokit, eläinten ystävä aloittaa.
– Niiden lisäksi minulla on ollut rusakon poikasia. Myös satunnaisesti minulle tulee lintuja, mutta lähinnä ”yökylään”. Linnut jatkavat matkaansa yhdistyksen lintuvastaavalle. Mutta on täällä majaillut sorsia, harakoita, lehtokerttu, räkättirastas, varis, palokärki, tervapääsky, käpytikka, talitintti ja jokunen pulun poikanen, Paldanius luettelee. Hänen kauttaan on kulkenut myös muutama liito-orava Paldaniuksen sanoin ”osaavampiin käsiin”.

Erikoisin hoidettava on ehdottomasti ollut ruskosammakko. Kurnuttaja oli havahtunut liian aikaisin talvihorroksestaan.
– Sen päälle oli satanut lunta, kun tuttava löysi sen kynnykseltään. Tein sille akvaariosta terraarion, jonka sijoitin keittiöön. Se kommunikoi tiskikoneeni kanssa, naurahtaa Paldanius. Aina, kun hän laittoi tiskikoneen päälle, aloitti räpyläjalka kurnuttamisen. Ehkä Saku olikin kosiomatkalla.

Luonnonvaraisten eläinten hoito vaatii Paldaniukselta aikaa, tiivistä ruokintaa ja lyhyitä yöunia. Saapuva oravan poikanen saattaa olla vielä ihan pieni, karvaton rääpäle. Pääsääntöisesti Paldaniukselle tuotavat eläinlapset ovat kuitenkin jo suhteellisen kehittyneitä, mutta kuitenkin vielä sen verran pieniä, etteivät ne pärjää omillaan luonnon armoilla.
– Ennen kuin orava voi syödä kiinteää ruokaa, sillä täytyy olla ylähampaat. Ne kasvavat kuitenkin viimeisenä, tietää Paldanius. Kun alkuvuosien oravat tulivat Paldaniukselle niin sanotusti puskaradion kautta, toimii hän nykyisin Keski-Suomen eläinsuojeluyhdistyksessä vapaaehtoisena.
– Yhdistyksen kautta saan kissan emonmaidonkorviketta, jolla ruokin esimerkiksi oravia, Paldanius kertoo. Myös talvehtimassa olevien siileille yhdistys sponsoroi kissojen märkäruokaa, samoin yhdistyksen piikkiin menevät myös mahdolliset eläinlääkärikulut. Näihin voi kuulua esim. pahasti kuivuneen eläimen nesteytys ja loishäädöt, mutta ei isot toimenpiteet, kuten kipsaukset, amputaatiot tai leikkaukset. Edellä mainittuja toimenpiteitä vaativissa tapauksissa on armollisempaa päästää eläin kärsimyksistään.
– Minulle saatetaan tuoda pahoin loukkaantunut eläin, koska yleinen luulo on, että eläinlääkäriin vieminen maksaa, Paldanius aloittaa.
– Mutta jokaisella eläinlääkärillä on velvollisuus lopettaa pahoin loukkaantunut ja kärsivä luonnonvarainen eläin ilman tuojalle aiheutuvia kustannuksia, hän muistuttaa.

Mutta palataanpa siileihin. Paldaniuksen hoidossa on siis kaksi siiliä, Suhina ja Sara. Talven aikana ne keräävät kissan ruoalla lisää painoa ja kun säät keväällä sallivat, pääsevät Suhina ja Sara ulkoilemaan.
– Kunhan ilma lämpenee niin, ettei sisä- ja ulkolämpötilan ero ole liian suuri, ne pääsevät ensin ulkohäkkiin harjoittelemaan ulkona oloa, kertoo Paldanius luontoonvapautusoperaation alkuvaiheista. Hän toimittaa puhisevat piikkipallot sellaisen kollegan luo, joka asuu vähän syrjemmässä. Kun häkkiulkoilu alkaa sujua ja näyttää siltä, että siilit pärjäävät luonnossa, häkin portti avataan ja eläimet saavat liikkua vapaasti.
– Silti niitä ruokitaan vielä vapautuksen jälkeenkin. Sillä varmistetaan, että ne varmasti saavat ravintoa myös silloin, kun vankeuden jälkeen opettelevat uudestaan etsimään itse syötävänsä, kuvailee Paldanius vapautuksen loppuvaihetta. Hän kertoo, että siili ei kuitenkaan varsinaisesti kesyynny, vaikka ehdollistuukin joihinkin asioihin. Niiden vietit ja vaistot ohjaavat niiden toimintaa luonnossa.

Paldanius muistuttaa, että kaikki villieläimet eivät välttämättä ole avun tarpeessa.
– Esimerkiksi rusakon poikaset ovat yksin heti syntymästään lähtien, niillä ei ole pesää. Emo käy ruokkimassa niitä kerran tai kaksi vuorokaudessa. Niihin ei siis pidä mennä koskemaan, hän sanoo. Jos taas oravan poikanen kyyhöttää puun juurella, neuvoo Paldanius seuraamaan tilannetta ensin vähän kauempaa.
– Kannattaa katsella, näkyykö emoa lähipuissa. Mutta jos poikanen nököttää jossain myöhään illalla – oravat menevät nukkumaan noin klo 18 – on se todennäköisesti eksynyt, sanoo Paldanius. Tällöin pörröhäntä tarvitsee apua, joten Paldanius kehottaa soittamaan eläinsuojeluyhdistyksen neuvontapuhelimeen (050 5659 964). Yhdistyksen vapaaehtoiset vastaavat puhelimeen omien kiireidensä puitteissa. Poikasen pitää kuitenkin päästä yöksi lämpimään paikkaan. Jos yhdistyksen puhelimeen ei vastata tai vapaaehtoinen ehtii noutaa poikasen vaikkapa vasta seuraavana päivänä, voi poikasen ottaa sisälle rei’itettyyn pahvilaatikkoon tai kissan kuljetusboksiin, jonne on laitettu pyyhkeitä, vanha pipo tai muuta lämmintä ja pehmeää materiaalia, opastaa Paldanius.

Keski-Suomen eläinsuojeluyhdistys KSESY