Välikaasu, osa 6 – viimeinen osa

Sisällä omistaja kaatoi kahvit kuppeihin ja hörpättyään kulauksen kupistaan, hän sanoi:
– Ei tosiaankaan oo asiakkaita haittana?
– Sen verran, että leivän syrjässä oon pysyny. Paikallisethan tätä etupäässä käyttää. Taitaa vaan olla niin, että tämäkin homma hiipuu hiipumistaan, sillä isot virmat ovat alakaneet rakentaa entistä suurempia asemia. Ja se taivahan tosi, että siinä kisassa meikäläinen jää toiseks. Ainut mikä tässä tuottaa, on tuo huoltopuoli. Pensanmyynnistä ei jää ku vaivat palakaksi.
– Niihä se on. Kellä on rahhaa, saa parraat paikat.
– Montakos vuotta oot noita kopukoita ajellu, kysyi omistaja pyyhkien kahvia suupielestään.
– Kaheksas vuos on lähöillään. Elikkä siitä lähtiin, kun sain ammattiajokortin, vastasi Jussi haukotellen leveästi.
– Ei mutta nyt täytyy lähtee hurruuttamaan etiäpäin.

Jussin juotua kahvinsa hän kiitti kahvista omistajan nyökätessä vaisusti. Noustuaan auton ohjaamoon, Jussi vilkaisi kelloa, joka näytti neljää. Kiire tulisi, jotta hän olisi Jyväskylässä kuudelta. Kahvikupillinen oli hetkeksi piristänyt ja maantie juoksi pyörien alla, kun Jussi polki menemään sen minkä autosta sai irti. Kuitenkin välillä hän pysähtyi pari kertaa päästäen taakse muotoutuneen henkilöautoletkan ohitseen.

Kaartaessaan osuuskaupan varaston pihaan Jussi huokasi raskaasti, huomatessaan, kuka lastaussillalla seisoi. Peruutettuaan auton siltaan, Jussi hyppäsi kopista alas ja käveli varastoon sisälle.
– Johan sitä vihon viimein tullaan, sanoi Tanttinen vilkaisten kelloaan, joka näytti muutamaa minuuttia vaille kuutta.
– Oon tässä kohta tunnin vartoillu. Ei tullu mieleen soittaa rimpauttaa väliltä?
– Ei tullu. Eikä tullu mittää muutakaan mieleen. Hyvä ku sain tuon auton ropposen tuotua tähänkin aikaan perille, puuskahti Jussi.
– No kuitenkin, kun saat säilykekuorman purettua, niin sun pitäs sen jäläkeen hakee sikakuorma päälle tuolta Veikkolasta ja sen olis oltava Kouvolassa huomisaamuna.

Jussilla löi vähän aikaa tyhjää aivan kuin ei olisi ymmärtänyt kuulemaansa, mutta tajuttuaan Tanttisen sanat, Jussin ennestäänkin kalvakat kasvot harmaantuivat entisestään ja silmiään siristäen hän sanoi:
– Nyt on kuule semmonen homma, että saat ajaa saparoperseet minne ikinä lystäät! Oon ollu menossa kaks vuorokautta yhtä soittoo ja yksinkertasesti en ennää jaksa.

Tanttinen hätkähti Jussin kovaäänistä puhetta, sillä aikaisemmin Jussi ei ollut pannut vastaan puolella sanallakaan. Katsahdettuaan Jussia alaviistosta Tanttinen rykäisi kurkkuaan:
– Kyllä asia on vaan niin, että sun ois lähettävä!
– Ootko sää huonokuulonen vai etkö ymmärrä puhetta. Ymmärrä nyt, perkele, että en lähe! Ja mitä tulee tähän kuorman purkuun, nii saat veivata läkkipeltiset autosta ite. Mää lähen nukkumaan, sanoi Jussi karheasti käännähtäen kannoillaan. Varastomiehet kuuntelivat Jussin ja Tanttisen sanailua ja yksi heistä sanoi:
– Eiköhän myö pureta kuorma miehissä, niin Jussi pääsee huilimaan. Ja eiköpähän ne porsaatkin joku kuskaa Kouvolaan. Tanttinen vilkaisi miestä sanoen:
– Tämä asia ei kuulu sulle. Jussi purkaa kuorman ja sillä siisti!
– Tai muuten tullee lopputili, ärähti Jussi.
– Ihan just niin. Kyllä tässä vielä työnantajallakin on jotain sanomista, vaikka jotkut muuta luulee.

Jussi mittaili hetken Tanttista katseellaan ja sanoi:
– Asia harvinaisen selevä. Laita markat huomiseks jonoon. Sillähän tästäkin selevitään. Pudottauduttuaan lastauslaiturilta alas takaa kuului Tanttisen hämmentynyttä puhinaa, aivan kuin pieni höyrykone olisi käynnistynyt. Käveltyään muutaman metrin Jussi kuuli Tanttisen äänen takaansa:
– Reponen, perkele! Takasin ja heti!
Aivan kuin sanat olisivat tulleet jostakin ja häipyneet jonnekin, ne eivät vaikuttaneet Jussiin millään lailla, vaan hän nappasi auton kopista evässalkun käteensä ja katosi pihalta kadulle taakseen katsomatta.